Elämässä tapahtuu monenlaisia yllättäviä asioita. Jotkin niistä tuovat iloa ja toiset väistämättä surua ja murhetta. Murheellisimpien aikojen keskellä voi tulla alakuloisia ajatuksia. Mikään ei huvita ja tuntuu siltä kuin kaikki olisivat hylänneet. Lohdutusta on vaikea huomata tai ainakaan antaa sen koskettaa. Huolilla on aikansa ennenkuin helpottaa. Huoli ja murhe tuntuvat ja se on luonnollista.

Vaan mikä lohduttaisi? Kuinka sinä olet kokenut lohdustuksen? Tekikö joku silloin jotakin mikä sai hymyn kasvoillesi tai mielen iloisemmaksi? Minua on kovasti joskus lohduttanut vanha tarina jalanjäljistä hiekalla. Olen sen joskus pikkutyttönä ensimmäisen kerran lukenut Valittujen Palojen lehdestä. Kauan on se muisto säilynyt mielessä, niin lohduttavaksi olen tekstin silloin kokenut. Ja näinhän se meni...

Jalanjäljet hiekalla

Uneksin eräänä yönä käveleväni meren rannalla.

Meri vaahtosi, tuuli humisi, ja jalanjälkeni painuivat hiekkaan.

Katsellessani taaksepäin erotin kuitenkin omien jälkieni vieressä toiset, kevyet askeleet. Kuka mahtoi kulkea rinnallani?

Silloin kuulin äänen, joka sanoi:

- Lapseni, luvatessasi seurata minua pyysit minua kulkemaan kanssasi, ja sen olen tehnyt.

Katsoin uudelleen taakseni. Mieleeni tulivat kaikki hetket, jolloin olin tuntenut itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi, hetket jolloin olisin tarvinnut ystävää, hetket jolloin en jaksanut eteenpäin.

Äkkiä huomasin, että hiekassa näkyivät vain yhdet, syvät jalanjäljet.

Huusin hätääntyneenä: - Sanoit kulkevasi kanssani, Herra, mutta missä olit silloin, kun tarvitsin sinua? Olet jättänyt minut aivan yksin!

Aallot lauloivat, tuuli hengähti hiljaa. Kuulin äänen sanovan lempeästi:

- Lapseni, silloin minä kannoin sinua.